Hiljattain sattui hauska tapaus, kun istuin ruotsalaisen ystävän kanssa bussissa. Saran jäädessä pois pysäkillä, takanani istunut mies kysyi minulta englanniksi puhunko suomea. Hämmästyin hieman ja kysyin saman kysymyksen häneltä.

Tämä amerikkalainen mies oli aksentistani päätellyt, että olen suomalainen. Aloimme pian keskustella suomeksi. Hän kertoi työskennelleensä vuosia sitten Kööpenhaminassa. Siellä ollessaan hän oli törmännyt suomen kieleen ja ihastunut siihen niin paljon, että oli päättänyt alkaa opiskelemaan sitä ilman, että oli koskaan käynyt maassamme tai tunsi yhtään suomalaisia.

Hän oli yksinkertaisesti vain kiinnostunut tästä pohjolan kielestä niin paljon, että halusi itsekin hallita sitä jossain määrin. Häntä kiinnosti erityisesti suomalainen runous ja oli sen vuoksi lopulta piipahtanut maassamme. Hän kertoi nykyäänkin lukevan suomalaista kirjallisuutta pitääkseen yllä kielitaitoaan.

Olin todella vaikuttunut hänen suomenkielen taidostaan, ja siitä miten hän rakensi sanoja tai jopa kokonaisia lauseita. Hän kertoikin, että oli tosi hassua puhua suomeksi: kielellä, jota hän lukee ja yrittää jonkin verran kirjoittaa, mutta jota tuskin koskaan pääsee itse puhumaan. Siksi hän halusi käyttää pienen mahdollisuuden keskustella kanssani. Valitettavasti jouduin jäämään bussista melko pian pois, eikä hän päässyt enempää treenaamaan kielitaitoaan.

Harvemmin sitä törmää amerikkalaisiin, jotka osaisivat tai haluaisivat osata kieltämme. Normaalisti amerikkalaiset pitävät sitä todella vaikeana. Kollegani töissä vain pyörittävät päätään, jos näkevät suomalaista tekstiä tai kuulevat esimerkiksi minun sitä puhuvan.

Pikkuhiljaa alkaa olla aika valmistautua varsinaisten urakkatöiden aloitukseen, johon minäkin paneudun jäljellä olevan kuukauteni aikana. Osakseni kuuluu tehdä muun muassa melko haasteellinen materiaalikuljetusten aluesuunnitelma ja hyväksyttää se tilaajalla. Suunnitelmassa pitää huomioida mm. aikataulut sekä rajoittavat tilakorkeudet, -leveydet ja -alueet.

Lisäksi New Yorkin kaupunkirakentamisen haasteet logistiikan osalta, rajoitettu kuorman purkuaika, varastointitilan puuttuminen sekä YK:n päämajan tiukka turvallisuustaso osoittavat, ettei hyväkään suunnitelma voi taata täysin 100 %:sti sujuvaa materiaalitoimitusta. Alustavien laskelmien perusteella työmaalle saapuu noin 35 materiaalikuljetusta päivässä, mutta kiireisimpinä kuukausina jopa 60 lähetystä päivässä. Tämä koskee siis ainoastaan Contract B – Package 2:n urakkapakettia. Tämän suunnitelman lisäksi pitäisi laatia lista kaikista urakkaan kuuluvista testeistä ja katselmuksista sekä aliurakoitsijoille kuuluvista mallityönäytteistä.

Koska kuluneet kuukaudet ovat olleet ajoittain hyvinkin hektisiä ja aikataulu tiukka tiettyjen välitavoitteiden vuoksi, on harvinaista saada parin kuukauden valmisteluaika ennen varsinaisten töiden aloitusta ennakkosuunnittelua ja asiakirjojen laatimista varten.  

Tietysti kukin aliurakkasopimus on hiottava vielä loppuun ja aliurakoitsijoilta pyydettävä ennen töiden aloitusta myös tarvittavat laatudokumentit, kuten työsuunnitelmat, mallityönäytteet ja niin edelleen. Kuitenkin tämä valmisteluaika todella tarvitaan, koska sen jälkeen kun työt lähtevät käyntiin, täytyy kaiken edetä suunnitellun mukaisesti.

Aikataulussa ei juuri ole joustamisen varaa ja työssä tulee olemaan hyvin paljon vaiheistuksia, jotka ovat riippuvaisia toisista urakkapaketeista. Lisäksi oman haasteensa tuo mm. kirjapaino, joka on periaatteessa toiminnassa ympärivuorokautisesti ja sen ympärille muodostuu suuri osa tulevista LVIS-töistä.  

Vaikkei paikallisessa kulttuurissa ollakaan kovin kiinnostuneita maastohiihdosta, oli suomalaista MM-hiihtomenestystä todella mukava seurata. Ruotsalainen työkaverini on kiinnostunut lajista yhtä paljon kuin minäkin, ja menimme jopa aikaisemmin töihin kuuntelemaan nettiradiosta naisten viestihiihtoa. Sitä olikin oikein mukava kuunnella suomalaisten otettua MM-kultaa ja Ruotsin yltäen hienosti pronssille.

Hiihtoa kuunnellessani Aino-Kaisa Saarisen reilun vuoden takainen luento Skanskan pääkonttorilla muistui mieleeni. Hän kertoi urheilun ja terveellisen ravinnon merkityksestä, omasta hiihtourastaan ja kilpaharjoittelusta eli työstään sekä myös siitä, kuinka on mahdollista saavuttaa haluamansa, jos on tahtoa - uskoo ja luottaa omiin unelmiinsa sekä järjestelmällisesti pyrkii niitä kohti.

Tuolloin Aino-Kaisa ei saattanut olla monenkaan suomalaisen silmissä suuri nimi, eihän hänellä ollut vielä henkilökohtaista arvokisakilpailun mitalia. Minulle jäi kuitenkin luennosta mieleeni se, kuinka itsevarmasti hän kertoi olevansa maailmanmestari kahden vuoden sisällä – eittämättä hän lunasti suuren lupauksensa.

Kuten jo aikaisemmin olenkin maininnut, muodostuu YK:n projektin urakkasopimus monesta eri urakkapaketista. Projektitiimillemme kuuluvasta osuudesta käytetään nimeä Contract B – Package 2. Luovutimme omalta osaltamme GMP:n (Guaranteed Maximum Price eli urakkasopimusmuoto, joka muistuttaa tavoitehintaurakkaa) hyväksytettäväksi tilaajalle helmikuun viimeisellä viikolla.

GMP ei kuitenkaan sisällä kaikkia tavoitehintaurakalle tyypillisiä muotoja. Lähes kaikki projektin urakkapaketit ovat sopimusmuodoltaan samoja ja jokainen hyväksytetään erikseen tilaajalla sen jälkeen, kun urakkapakettiin kuuluvista aliurakkapaketeista on saatu neuvoteltua vähintään 80 %.

GMP:n hyväksyttäminen on siis yksi urakkapakettimme virstanpylväistä. Tämä tarkoittanee, että meillä alkaa olla tiedossa suurin osa tulevista aliurakoitsijoista. Varsinaiset työt lähtevät käyntiin huhtikuun lopulla tai viimeistään toukokuun alussa, jolloin aloitetaan asbesti- ja muut purkutyöt. Työt kestävät Package 2:n osalta lokakuuhun 2010.

Sitä ennen, tulevana kesänä, projektitiimimme alkaa valmistella Contract B – Package 3:a. Ensi vuoden puolella projektitiimillämme on käynnissä siis kaksi urakkapakettia päällekkäin ja Package 3:n tiedetään olevan vielä suurempi kuin nykyinen urakkapaketti Package 2.

Kyseinen YK:n projekti on Skanskalle projektinjohtourakka, joten Skanskan projektipäälliköt, työmaainsinöörit ja niin sanotut vastaavat työnjohtajat ovat osallisena operatiivisessa työssä, mutta muut henkilöt, kuten työnjohtajat ja työntekijät on sisällytetty aliurakkasopimuksiin.

Skanska maa- ja ympäristörakentamisen Croton vedenpuhdistamoprojektin lisäksi sain helmikuussa tilaisuuden tutustua myös 2nd Avenue Subway sekä Ground Zero -projekteihin.

2nd Avenue Subway -projekti sisältää uuden metrolinjan rakennustöiden ensimmäisen vaiheen ja Ground Zero -projekti jälleenrakennustyöt paikkaan, jossa kaksoistornit tuhoutuivat.

Molemmat ovat mittasuhteiltaan valtavia useamman vuoden projekteja, aivan kuten YK- tai Croton-projekti. Työmaavierailut ovat aina yhtä vaikuttavia ja mielenkiintoisia, ja olen erittäin kiitollinen siitä, että ulkomailla työskentelyni aikana on avautunut hienoja tilaisuuksia tutustua näihin merkittäviin projekteihin. 

Talvinen sää ei ole mikään yllätys New Yorkin osavaltiossa. Täällä on aina ollut kylmä talvi ja ymmärtääkseni lähes aina myös lunta. Siitä huolimatta kummastuttaa hieman, kuinka maassa ei siltikään osata toimia kylmässä tai lumisessa säässä. Talojen eristykset ovat olemattomat eikä täällä taideta tuntea K-arvoja.

Sähkön ollessa kallista täällä voitaisiin mielestäni kiinnittää enemmän huomiota lämpöeristyksiin ja siten säästää huomattavasti lämmityskustannuksia ja -ympäristöä. Toisekseen muun muassa koulut sulkevat ovensa lumisateen yllättäessä ja näin suomalaisen silmissä ei edes puhuta mitenkään suurista lumipyryistä vaan normaalista talvisäästä.

Aura-autot ajavat ja puskevat lunta sivuun ja samalla heittävät suolakerroksen teiden pintaan. Suolaa käytetään surutta ja maantiet hohtavat valkeina suolasta ja kesärenkailla varustetut autot valkaistuvat kattoihin asti.

Tuntuu kurjalta sekä autojen että erityisesti luonnon puolesta. Pohjavesiähän täällä ei varmaankaan ole tai ei viimeistään ainakaan ole enää puhtaina näiden suolausten jälkeen ja autot kukkivat ruosteesta alta aika yksikön.

Paikalliset kysyvät minulta usein Suomen talvisäästä ja odottavat lähinnä tundramaista kuvausta. He yllättyvät melkoisesti, kun kerron sään olevan Keski- ja Etelä-Suomessa samanlainen kuin New Yorkin osavaltiossakin. Käydessäni Suomessa jouluna New York City oli jopa kylmempi ja lumisempi kuin pääkaupunkiseutu.

Lumisateisina päivinä ovat ne Skanskan työmaat suljettu, missä tehdään ulkona töitä. Esimerkiksi Croton-projektilla jouluviikolla talvitöiden kustannukset olivat uskomattomat noin 100 000 dollaria.

Vieraillessani projektilla legioonallinen työmiehiä teki pelkästään lumitöitä kärräten lunta ajettaviin kärryihin ja sulattaen jäätä liukastumisten estämiseksi. Ja voi niitä olemattomia talvivarustuksia työmiesten päällä: farkut jalassa, ohuet hanskat kädessä, ja kypärän alla ainoastaan jenkkihuivi tai collegepuseron huppu suojaamassa päätä tuulelta ja kylmältä.

Ja jos työkokemus ulkomailla ei ole mitään ilman suuria uutisia, niin ei se ole mitään ilman pientä seikkailuakaan. Vanhempani vierailivat luonani tammikuun puolessa välissä ja vuokrasimme auton käydäksemme sukulaisissa Torontossa Kanadassa.

Rajalle saavuttuamme Kanadan maahantuloviranomaiset käännyttivät meidät takaisin, sillä minulla ei ollut mukanani työviisumiin liittyvää Amerikan suurlähetystön konsulin allekirjoittamaa J1-lomaketta. Tätä lomaketta pitäisi aina kuljettaa mukana, huolimatta siitä, että työviisumi on passissa. Olisin minä Kanadan puolelle päässyt, mutta Yhdysvallat eivät olisi päästäneet minua takaisin maahan ilman kyseistä paperia. Jos olisin tiennyt tämän, olisinhan minä sitä kantanut mukanani – ja vastedes sen teenkin.

Ylipäätään työlupaprosessi on aikaa vievää, ja sen kanssa kannattaa olla tarkkana. Kaikkeen mahdolliseen kannattaa varautua hyvissä ajoin ja pitää itse selvittää mitä pitää tietää ja huolehtia tarvittavat asiat viisumiin liittyen. Kaikesta huolimatta halusin vanhempieni jatkavan matkaa rajan yli ja jäin itse yöksi Buffaloon. Toivottavasti minäkin jonain päivänä Torontoon vielä pääsisin.

Niagaran putoukset sain kuitenkin reissun aikana Yhdysvaltain puolelta nähdä ja kokea, mutta jos haluaa nähdä ne hienoimmillaan, kannattaa suunnata Kanadan puolelle.

Eihän työkokemukseni olisi mitään ilman suuria uutisia - amerikkalaiselle tyylille uskollisesti. Maa on juhlinut viime aikoina uutta presidenttiään Barack Obamaa, ja tuskin Suomessakaan on vältytty näkemästä tai kuulemasta uutisissa tästä modernista presidentistä.

Joka päivä televisio uutisoi Obamasta ja kansa suorastaan hehkuttaa, kuinka hyvän presidentin he viimein saivat. Hän on ollut virassaan vasta viikon ja on jo nyt lunastanut vaalilupauksensa sen suhteen, mitä lupasi tehdä välittömästi astuttuaan virkaan.

Hänen olemuksensa huokuu tyyntä päättäväisyyttä, kuuntelemisen taitoa ja rohkeutta puhua vähemmistöjen puolesta tai Bushin aikakaudella vaietuista asioista: ystäväni työskentelee Alaskassa lääkärinä ja hän kertoi, etteivät valtion sairaaloiden lääkärit saaneet puhua esim. abortista tai siihen liittyvistä asioista. Nyt Obaman virkaanastujaisten jälkeen valtion sairaaloiden lääkäreillä on mahdollisuus puhua potilaan parhaaksi katsomalla tavalla ilman vaiettuja asioita.

Toinen viimeaikoina suuresti näkyvyyttä saanut uutinen on New Yorkissa Hudson -jokeen pakkolaskun tehneestä lentokoneesta, jonka lentokapteeni on noussut maan suureksi sankariksi. Täytyy myöntää, että kyseessä jokseenkin oli ihme, ettei kone katkennut tai rikkoutunut iskeytyessään veteen ja kaikki koneessa olleet ehtivät turvaan. Naapurissani siis sattuu ja tapahtuu...

Onnettomuuden jälkeisenä päivänä saimme töissä sähköpostin, jossa henkilöstöpäällikkö kertoi koneessa olleen myös työmatkalla ollut Skanskan toimihenkilö. Hänkin nousi Skanskan omaksi sankariksi, sillä hän oli ohjannut ja opastanut muita matkustajia ulos koneesta ja toiminut esimerkillisesti tapaturman sattuessa.

Sähköpostissa osattiin kyllä tuoda esille se, kuinka tärkeitä kaikki turvallisuuskoulutukset ja -pätevyydet ovat: kyseinen henkilö, oli käynyt monet turvallisuuskoulutukset ja osasi toimia tilanteessa muiden avuksi.

Hieno suoritushan tämä oli, mutta joskus tuntuu, että työpostin uutiskynnys on ehkä liiankin matala – varsinkin tällä puolella manteretta.

Me kun saamme muun muassa kuukausittain listan syntymäpäiväsankareista tai henkilöistä, jotka juhlivat tasavuosiaan Skanskassa kuluvan kuukauden aikana. Sähköpostia tulee myös silloin, kun joku saa lapsen tai kun jonkun lähiomainen on mennyt haudan lepoon. Ja sitten itse kukin pyörittää päätään, kun jokin oikeasti tärkeä ja kiireellinen työtä koskeva sähköposti menee ohi silmien.  Kukin viesti on tärkeä, mutta riippuu kenen silmin sitä haluaa katsoa.

Kävin tutustumassa 13.–14.1 Bronxissa Croton projektiin, mikä on Civil-puolen työmaa. Vierailu oli todella mielenkiintoinen ja työmaatoimihenkilöt, jotka esittelivät urakkaa, olivat erittäin ystävällisiä ja todella tutunoloisia. Kyllä sillä vain taitaa olla merkitystä, että seistessä infrarakentamisen työmaalla tuntee olevansa tutuilla vesillä ja kotoisessa ympäristössä.

Projektissa rakennetaan golfkentän alle vedenpuhdistamo, joka kattaa urakan valmistuttua noin 10 % New York Cityn puhtaasta talousvedestä. Urakan aikana valetaan yhteensä noin 919 000 m3 betonia, putkilinjastoa rakennetaan noin 61 kilometriä ja puhdistamosta lähtevän veden käyttöaste on 1,1 miljardia litraa vettä / päivä.

Puhdistamossa on kaksi eri prosessilinjastoa, jotka ovat peilikuvat toisilleen. Projekti kestää viisi vuotta ja valmistuu 2012. Työmaalla oli yli 500 työmiestä vierailuni aikana ja toimistohenkilöitä projektissa on noin 70. Urakan arvo on 4 miljardia dollaria.

Itse vedenpuhdistamon prosessi on hyvin samanlainen kuin Suomessakin. Vesi otetaan ylempää New Yorkin osavaltiosta vuorilta tulevasta vedestä sekä järvistä. Vesi johdetaan 1800-luvulla rakennetun vedenjakelujärjestelmän läpi alkupään putkilinjaston kautta edelleen New York Cityn alueelle ja vasta viimeinen osuus maanalaisesta linjastosta on tunneliosuutta. Golfkentän harjoituslyöntialueen avautuessa tuskin monikaan golfaaja ymmärtää tai edes tietää, minkälainen laitos jalkojen alla piilee.

Kiire on vallannut niin työni kuin vapaa-ajankin, mikä näkynee myös vähentyneissä blogi-kirjoituksissani. Joulukuun työpäivät seurasivat rutiinilla toisiaan. Sitä vastoin vapaa-aika kului suomalaisten ystävieni kanssa, jotka ilokseni vierailivat luonani.

Joulun ja uuden vuoden vietin koti-Suomessa läheisteni kanssa, hyvää ruokaa syöden (jota niin olen kaivannut täällä ollessa), saunoen, hiihdellen ja rentoutuen. Paluu New Yorkiin koitti tammikuun alussa ja jälleen päivät ovat soljuneet eteenpäin töitä tehden.

Töissä on viimein päästy urakkaneuvotteluihin kolmen "parhaan" tarjouksen antaneiden kanssa kustakin urakkakokonaisuudesta. Kuluneen kolmen viikon aikana projektipäälliköt istuvat ainoastaan urakkaneuvotteluissa: niitä on sen verran paljon tämän hetkisessä urakkapaketissa. Alhaisin tarjoushinta ei välttämättä ratkaise kuka kunkin urakan tulee saamaan, vaan tarjouksia katsotaan kokonaisuuksina ja niiden tulee täyttää kaikki YK:n ja Skanskan asettamat vaatimukset kyseiselle aliurakalle.

Aliurakoitsijat ovat todella kiinnostuneita saamaan kyseisestä projektista urakan, ja tarjouksia tulee Saksan ja muiden Euroopan maiden lisäksi aina Kiinasta asti.

Välillä huomaan konkreettisesti työskenteleväni maailmanpolitiikan keskellä, sillä turvallisuussyistä YK:n päämajalle on joskus vaikea järjestää neuvottelutiloja. Tämän vuoksi urakkaneuvottelut pidetään usein Empire State Buildingissa, jossa New Yorkin Skanska USA Buildingin toimisto nykyään sijaitsee.

Muutama viikko sitten Israelin hyökättyä Gazaan, YK:n päämajalla oli erityinen turvallisuusvalvonta, kun maailman poliittiset johtajat kävivät rauhanneuvotteluja. Tämän vuoksi urakkaneuvotteluja ei voitu järjestää työmaalla. Harmi sinänsä, että työmaakopit sijaitsevat kolmannessa kellarikerroksessa: sieltä kun ei tule bongattua vierailevia poliittisia johtajia, kuten Condoleezza Ricea, joka tammikuun alussa käveli päämajan käytävillä.

Järjestämme urakaltaan ja summaltaan suurimmista urakkakokonaisuuksista tarjoaville tahoille yhteisen urakkakatselmuksen 25. marraskuuta, jossa tutustutaan alueeseen ja kerrotaan tärkeimmät hankkeeseen liittyvät asiat.

Odotettavissa on noin 200 vierasta. Tässä vaiheessa, kun urakka ei ole vielä edes alkanut osaltamme, minua hymyilyttää, kun YK miettii, voiko näin suuren porukan kanssa suorittaa työmaakatselmusta turvallisuussyistä.

Jaamme porukan kahteen ryhmään eli ensimmäiset sata henkilöä kiertävät urakka-alueen noin 20 hengen porukoissa ennen yhteistä kokousta ja sama toistuu kokouksen jälkeen toiselle sadalle henkilölle. Jokaisessa ryhmässä urakka-aluetta esittelee tietysti oma henkilömme, mutta YK järjestää lisäksi jokaiseen ryhmään oman turvallisuushenkilönsä.

Tästä aasinsillasta pääsenkin omaan kulkulupaani, jonka saaminen ei mennyt täysin odotetusti. Kesti nelisen viikkoa saada pysyvä kulkulupa töihin. Selvisi myös, että kulkuluvassa oli melkoisesti rajoituksia YK:n toimitalolla liikkumiseen. Kukaan ei myöskään opastanut, missä kaikkialla kortilla voin liikkua.

Viikon verran poukkoilin korttini kanssa, ja aina turvallisuushenkilöt pysäyttivät minut ja pyysivät kulkemaan toisesta portista.

Turhauduin tästä poukkoilemisesta ja kerroin tiimimme projektipäällikölle, että haluaisin sellaisen kortin, minkä avulla voi liikkua alueella vapaammin. Tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista. Viimeinkin näistä asioista keskusteltuamme ja saatuani selville, miten erilaisia kulkulupakortteja ylipäätään jaetaan, hän antoi ohjeistuksen, mistä porteista ja mihin aikaan niistä voi kulkea. 

Tässä tilanteessa minua harmitti, ettei kukaan aluksi kertonut minulle näitä seikkoja ja asioista – tietämättömän tunne oli hyvin turhauttava. Nyt viimeistään ymmärrän, miksi perehdytys on niin tärkeä osa uuden henkilön saapuessa töihin.

Projektimme työskentelee kellaritasoissa ja varsinaisesti lastauslaiturien vieressä olevissa työmaaparakeissa, joten en juurikaan näe tai koe itse YK:n tiloja siinä valossa kuin mitä aluksi ehkä ajattelin. Tosin näen sen, mitä muut eivät tule edes ajatelleeksi, eli suuren työläisarmeijan, jokatyöskentelee kellaritasoissa.

YK:n päämajaa voisikin verrata suureen muurahaiskekoon – päältä ei näe, mikä valtava legioona pinnan alla piileekään.

Minulla oli viikolla tilaisuus käydä tutustumassa myös YK:n päämajan "varsinaisiin" tiloihin. Piipahdinpa myös hienossa General Assembly -auditoriossa. Pystyin hyvin aistimaan sen tunnelman, mikä auditoriossa vallitsee, kun siellä pääsihteerin johdolla järjestetään kokouksia tärkeistä maailmanpoliittisista asioista.  Lisäksi kävin tutustumassa muihin yleisiin tiloihin, jotka henkivät aitoa 50-luvun tyyliä.

Yksi eleganteimmista tiloista oli baari, jossa voi viettää muun muassa perjantaisin kello 18 Happy Hourin. Ja voihan siellä muutenkin kahvitella työpäivän lomassa. Korkeassa avarassa tilassa oli useita tummanruskeita sohvaryhmiä, joita jakoivat muutamat lehtivihreät. Seinillä roikkuivat suurimmat koskaan näkemäni ryijyt, joista vaikuttavimpaan oli kuvattu kiinan muuri kiemurtelemassa vihreiden laaksojen ja kukkuloiden välistä.

Kaksi seinää oli lattiasta kattoon pelkkää lasia ja näkymä suoraan East Riverille. Pientä baaritiskiä ympäröi tupakkatila, jossa tupakan sijaan tuoksui enemmänkin kuubalainen sikari.

Ymmärrän hyvin, miksi saneerauksessa halutaan säilyttää nykyinen vallitseva tunnelma ja tyyli, joka on vanhahtava, mutta todella hienostunut ja arvokkaan oloinen. Rakennuksia ei haluta pilata modernilla suunnittelulla, vaan nykyisiin tiloihin integroidaan nykyaikana vaadittava tekniikka ja turvallisuus.

Enää ei voi pitää itsestäänselvyytenä, että aamuisin herää auringon paisteeseen. Lämmintä toki on riittänyt edelleen, mutta sateisia päiviä on vietetty jo useampi.

Edessä on siis kumppareiden osto, joilla myös newyorkittaret lampsivat sateisina päivinä. Tosin ei sitä voi lampsimiseksi kutsua, sillä kumpparit ovat kauniita: printeillä koristeltuja, siroja ja jopa kiilapohjaisia. Saappaita löytyy kaikenlaisia ja merkistä saa maksaa reippaasti yli 100 dollaria.

Kyseessä eivät siis ole pelkästään mehtäläisten ja maalaisten kurakengät, joita piilotetaan uuninpalkoon taakse, vaan ne ovat muodikkaat kaupunkilaisten jalkineet. Olen Suomessa käyttänyt niitä työmaalla ahkeraan, ja on minua taidettu kutsua työmailla jopa emännäksi tai maatalouksia kiertäväksi keinohedelmöittäjäksikin – kumisaappaat, kun ovat olleet osa tavaramerkkiäni. Vielä, kun joku keksisi yhdistää turvakumpparit hienoihin kuoseihin, niin kyllä siinä miesten leuat loksahtaisivat auki.

Olen liittynyt liikuntasalille jäseneksi, sillä näin netissä kuntosalista löytyvän uima-altaan ja saunan. Salille päästyäni, katselin ihmeissäni ympärilleni, missä sauna mahtaa olla.

Yksi työntekijöistä lähti opastamaan minua ja vei uima-allasosastolle, jossa altaan koko oli noin 5x2 metriä. Sen vierestä löytyi sauna, joka jökötti nurkassa erillisenä kolmion muotoisena seinämänä, jonne mahtui yksi henkilö kerrallaan! Allasta ei näyttänyt kukaan käyttävän, saati saunaa ja silti niitäkin piti vartioida yksi työntekijä. Pääsen siis piipahtamaan uimapuku päällä kuivaan saunaan, jonka lämpötila on huikeat 40 astetta. Johan Suomi-ikävä yllätti...

On kulunut hieman aikaa, kun viimeksi kirjoittelin kuulumisia. Ei niinkään, että minulla olisi kiire koko ajan enkä ehtisi, mutta työpäiväni ovat kuitenkin venyneet pitkiksi ja kotiin palatessa olen halunnut vain levätä ja mennä ajoissa nukkumaan.

Viime viikonloppuna tein koko sunnuntaina töitä, kun pitkistä työpäivistä huolimatta en ehtinyt tehdä kaikkea deadlinen tullessa vastaan.

Sanoinkin töissä, että aikataulumme on hyvin haastava ja tuntuu vaikealta pysyä siinä, mutta kaikkihan sen tietävät, sillä muidenkin työpäivät venyvät pitkiksi. Olen kuitenkin huomannut olevani usein se, joka päivän päätteeksi sammuttaa valot ja lukitsee oven toimistolla.

Voi toki olla, että olen vielä tottumaton käsittelemään omaa työaikaani täällä. Toisaalta, kun tarjouspyyntöjen on tarkoitus lähteä eteenpäin perjantaina, niin se myös tarkoittaa minun maailmassani, että töitä tehdään niin kauan, jotta ne varmasti myös perjantaina lähtevät.  

Haasteelliseksi tämän tekeekin se, että urakkatarjouspyynnöt ovat uskomattoman paksuja opuksia kaikkine yleisine osineen, vaatimuksineen ja piirustuksineen. En kadehdi hetkeäkään aliurakoitsijoita, joiden täytyy käydä läpi kaikki asiakirjat ja laskea tarjoukset – siinä ajassa ja mittelössä saattaa jokunen tarjoaja haukata happea ja miettiä kahdesti tarjotako vai ei.  

Skanska ei yksinään laadi näitä monisivuisia urakkaliitteitä, vaan myös YK eli tilaaja asettaa omat ehtonsa ja rajoituksensa. Erikoista urakka-asiakirjoissa on se, että niissä ei ole samanlaista pätevyyssjärjestystä, kuin mihin Suomessa on totuttu. Jos joku lause tai asia on ristiriidassa eri asiakirjojen tai piirustusten välillä, katsotaan ratkaisu tapauskohtaisesti tilanteen tullessa esille.

Oma havaintoni näistä asiakirjoista on se, että urakkarajat saattavat muodostua erittäin mielenkiintoisiksi ja niistä saatetaan käydä urakan aikana vielä monta keskustelua. Asiakirjoja luettaessa selviää myös, että turvallisuusohjeet on laadittu hyvin yksityiskohtaisesti. Esimerkiksi jokainen tavara ja lähetys tutkitaan koirien kanssa ennen kuin materiaalia tuova auto pääsee tontille. YK:lle pitää myös ilmoittaa hyvissä ajoin jokainen katselmus tai tarjoaja, hankkija ja urakoitsija, joiden kanssa on neuvoteltu.

Toisin sanoen, ennakkosuunnittelulla on hyvin suuri rooli. Veikkaankin, että mielenkiintoiset ajat ovat vielä edessä, kun talossa tulee viiden vuoden aikana työskentelemään suuri joukko aliurakoitsijoita.

Hieman tunnelmia työpaikan ulkopuoleltakin. New York on näkemisen ja kokemisen arvoinen kaupunki.

Monelle, myös itselleni, piirtyy helposti mielikuva glamourista, muotikaduista, businesspukuisista miehistä ja naisista, hienostuneista cafeterioista, suurista valomainoksista Broadwaylla, hektisyydestä, keltaisista takseista, keskuspuiston lenkkeilijöistä ja limusiineista.

Tosiasiassa Manhattan on kaikkea muutakin. Arjessani näkyy myös monikulttuurinen väestö ja eri kieliä. Naapurustossani on köyhiä ja kodittomia, jotka lämmittelevät itseään rakennusten sokkeliritiläluukkujen lämpimissä höyryissä ja nukkuvat yönsä kirkkojen portailla.

Jalkakäytävät ovat huonokuntoisia ja turva-alan ihmisiä jokaisen oven edessä.  Marketeista yritän löytää hieman vähempikalorisia ja rasvattomia ruokia sekä jotain maistuvampaa kuin pelkkää paahtoleipää.

Tämä kaikki on kuitenkin sitä aitoa ja suhteellisen turvallista arkea Manhattanilla.

Kulunut viikko on mennyt luennoilla istuen: onnekseni tälle viikolle osui koulutusviikko, johon osallistuu sekä uusia että vanhoja skanskalaisia.

Luennoilla kerrotaan Skanskasta yrityksenä, ja mitkä ovat talon tavat toimia. Skanska USA:lla on hyvin skandinaaviset toimintatavat amerikkalaisessa rakennuskulttuurissa – näinhän sen tuleekin olla. 

Onneksi olen ollut Skanskassa jo lähemmäs viisi vuotta, kun taas monelle YK-projektissa työskentelevälle kollegalleni talon tavat voivat olla vielä hieman vieraat, sillä monet tulevat toisista amerikkalaisista rakennusyrityksistä.

Meille tällainen "eurooppalainen ja skandinaavinen" toimintatapa voi olla itsestäänselvyys, mutta mielestäni voimme aidosti olla ylpeitä Skanskasta, koska se on pystynyt viemään läpi samanlaisen toimintatavan myös maailmanlaajuisesti.

Tänään oli erittäin mielenkiintoinen luentopäivä, jossa käsiteltiin muun muassa hankintasopimuksia ja -dokumentteja, hankinnan menettelytapoja ja Yhdysvaltoja koskevia vakuutuksia, eli tuhteja tietopaketteja.

Monet toimintatavat ovat Skanskassa globaaleja – onhan meillä Code of Conduct. Toki myös paikallisia eroavaisuuksia löytyy.

Täytyy myöntää, että jossain asioissa Yhdysvaltojen toimintatapa on avoimempi tilaajalle päin, mutta myös aliurakoitsijoille ja -hankkijoille. Esimerkiksi aliurakoitsijoilta tai alihankkijoilta tarjoukset saatuaan pidetään Top 3–5 tarjoajan kanssa yhteinen tarjouspalaveri. Kilpailijat ovat siis samassa tapaamisessa, mikä meille on hieman vieras toimintatapa – uskoisin. 

Eilen pidettiin myös aloituspalaveri Skanska Unlimited -vaihto-ohjelmasta vastuuhenkilöiden kanssa. Kyseinen ohjelma on uusi myös Skanska USA:ssa, joten jokaisella on omat läksynsä opittavana asian suhteen. Mikä mukavinta, keskusteltuamme toiveistani ja odotuksistani selvisi, että minulla on mahdollisuus tehdä töitä yhdessä myös projektin laatupäällikön kanssa. Eli tämän toteutuessa pääsen lähemmäksi omaa alaani ja uskon sen tuovan lisää uusia ajatuksia.

Toivomuslistallani on tutustuminen paikallisen maarakentamisyksikön Skanska Civilin toimintaan, sillä täytyyhän minulla olla tuliaisia kotiin infrarakentamisesta. Tämän uskon järjestyvän. 

Työskentelen kuitenkin nyt Skanska USA Building -yksikössä, ja vähän hymyilyttää, kun talopuolen henkilöiltä kysyy Civilin kuulumisia. Vastaukset ovat olleet melkoisen ympäripyöreitä. Onkohan tässä nähtävissä jotain samankaltaisuutta kuin Suomessakin? Uskon tosin, että Suomessa yksiköiden välisiä asioita on helpompi käsitellä, koska meillä on sama pääkonttoritila ja pyrimme yhteistyöhön.

YK:n projekti on aivan valtava kompleksi, eikä mittakaava ole ensimmäisen viikon jälkeen vieläkään täysin avautunut. Kollegani ovat kuitenkin rauhoitelleet, että heillekin projekti on vielä opettelua, vaikka ovat olleet mukana jo viime keväästä.

Uskoisin, että rakennustyöt käynnistyvät kunnolla ensi keväänä. Sitä ennen haasteena on saada tilat remontin alle, sillä YK:n päämajalla työskentelee tuhansittain ihmisiä, eikä pelkästään YK:n sihteeristössä – koko kampus on kuin pieni kylä. Siellä on jopa oma kirjapaino, kirjasto ja postikonttori lähettämöineen.

YK:n saneerausurakka ei sisällä pelkästään töitä itse sen päämajalla, vaan urakkaan liittyy myös muutamia rakennuksia ympäri Manhattania, joihin yritetään siirtää vaiheittain ihmisiä töihin saneerauksen ajaksi.

Yksi rakennusvaihe on jo aloitettu eli päämajan pohjoispuolelle tehdään erillinen rakennus North Lawn, johon osa YK:n työntekijöistä siirtyy korjaustöiden ajaksi. Kuulin myös, että YK-projektin valmistuttua vuoden 2013 lopulla, North Lawn aiotaan purkaa. Amerikkalaiset!

Työpäivät ovat täällä suhteellisen normaaleja: aamulla aloitetaan noin kello 8 ja kotiin lähdetään noin kello 17–18. Skanska USA:ssa pyritään pitämään oma linja huolimatta siitä, että amerikkalaisessa kulttuurissa myös lauantai on usein työpäivä.

Minulla onkin käsitys, että Skanskaa arvostetaan täällä suuresti työnantajana ja työntekijöillä on tunne, että heitä arvostetaan myös ihmisinä.

Aikaero vaikutti kovemmin kuin aluksi oletin. Pari ensimmäistä päivää olivat suhteellisen vaikeita pysyä hereillä, mutta viikonloppuun mennessä nukuin jo täysin paikallisen rytmin mukaisesti.

Kuten amerikkalaiseen elämäntyyliin kuuluu, täällä ei jäädä tuleen makaamaan: jo seuraavana päivänä tulostani olin työmaalla ja ensimmäisessä hankintapalaverissa. Samalla yritin saada punaisesta langasta kiinni ja ymmärtää ympärilläni tapahtuvia asioita.

Kävi ilmi, että työni on edelleen YK:n projektissa, mutta muu onkin aivan muuta. En toimikaan turvallisuus-, ympäristö- ja terveyskoordinaattorina, vaan työskentelen kellaritasojen LVIS-infrastruktuurin projektitiimissä hankintapuolella. Projektiyksikön nimi on Basement MEP Infrastructure.

Tietotaitoni talotekniseltä puolelta on vähäinen, mutta toivottavasti minusta voisi olla apua hankintoihin liittyvissä asioissa. Luulen, että työnkuvani muutokseen vaikutti se, että turvallisuus-, ympäristö- ja terveyspuolen projektiyksiköllä on enemmän töitä vasta myöhemmässä vaiheessa, kun varsinaiset rakennustyöt lähtevät käyntiin.

Kutakuinkin kolmena ensimmäisenä päivänä olo oli kuin Liisalla Ihmemaassa: oli vaikea hahmottaa, missä ollaan ja miten asiat lähtevät sujumaan eteenpäin.   
 

Vastaanotto on ollut kuitenkin amerikkalaiseen tapaan ystävällistä ja esittelykierrokset suoritettiin heti ensimmäisen työpäivän aikana. Oli kuitenkin vaikea muistaa, millainen posti kenelläkin on kannettavaan, sillä ihmisiä on P-A-L-J-O-N ja monilla on Project Manager -titteli.

Ihmiset ovat kiireisiä, mutta erittäin auttavaisia, kun esitän heille mieltä askarruttavia kysymyksiä. Huolimatta siitä, että suunnitelmat muuttuvat matkan varrella hyvinkin nopeasti, odotan erittäin innolla tulevaa talvea ja oleskeluani täällä.

Kun tulee vielä vieraan kielen kanssa tutuksi, niin tuskinpa maltan odottaa sitä hetkeä, kun pääsen oikein kunnolla kiinni työn tekoon ja saan tehtyä jotain konkreettista.

Lensin eilen New Yorkiin. Kaikki sujui vaivattomasti siihen asti, kunnes saavuin Newarkin lentokentälle: tullimuodollisuudet kestivät toista tuntia, sillä valitsin harmikseni jonon, mikä ei kulkenut eteenpäin juuri lainkaan.

Tullista kulkeminen sujui odotettavasti: tullivirkailija kyseli matkan tarkoituksen, kuka minua on vastassa, missä aion asua, millä työmailla aion liikkua ja niin edelleen. Ajattelinkin, että mahdankohan päästä takahuoneeseen juttelemaan lisää saapumisestani. Lopulta pääsin kuitenkin jatkamaan matkaani.

Lentokentällä minua oli vastassa autonkuljettaja, joka tiesi osoitteeni. Kuljettaja ajoi minut taloni eteen ja jätti siihen laukkuineni.

Yhteyshenkilöni Jonathanin piti olla siellä vastassa, mutta häntä ei näkynyt missään. Jonkin ajan päästä hän soitti ja kysyi missä olen. Kävi ilmi, että hän oli samassa osoitteessa, mutta itäpuolella kaupunkia ja minä länsipuolella.

Minulle kävi juuri se, mistä turisteja varoitetaan: täällä on samanlaiset osoitteet East ja West -puolella. Kuljettaja oli erehtynyt viemään minut väärälle puolelle kaupunkia! Pienten järjestelyjen jälkeen pääsin viimein kotitalolleni toiselle puolelle Manhattania.